Minun Sibeliukseni

Sinfoniset sointimassat liikkuvat kuin valtameren mainingit, omien lainalaisuuksiensa mukaan, samalla kun meren koko ekosysteemi elää niiden sisällä ja ympärillä. Tuulen suunta tai sen nopeus ei muuta tätä rakennelmaa, se vain saa sen tuoksumaan ja näyttämään joka kerran erilaiselta. Sibeliuksen musiikki etenee samaan tapaan: vähintään kolmiulotteisesti. Mikä on tulkitsijan tehtävä? Teen parhaani ollakseni analyyttinen, mutta sydämeni sukeltaa heti tummiin vesiin.

Sibelius oli hyvin vahvasti läsnä minunkin lapsuudessani, ja se tuntui silloin mitä tavallisimmalta asialta. Pienet laulut ja joululaulut säväyttivät, vaikka en sen kummemmin ajatellutkaan, miksi juuri ne koskettivat minua enemmän kuin muut. En etsi valtaa, loistoa on aina ollut ja on minulle edelleen kaikkein kaunein joululaulu maailmassa. Monet varhaiset musiikilliset muistoni liittyvät mieskuorolauluihin, ja useat orkesteriteokset olivat minulle tuttuja jo pienenä. Ainolassakin kävin ensimmäisen kerran alakoulun luokkaretkellä; muistan sen kirkkaan syyspäivän oikein hyvin, talon tunnelman, kauniin puutarhan ja siellä lepäävän hiljaisen haudan. Silloin en tietenkään osannut aavistaakaan, että saisin muutamaa vuosikymmentä myöhemmin kunnian istua hetken hänen lempinojatuolissaan.

Aikuisena loin suhteeni Sibeliuksen musiikkiin vielä kahdesta uudesta näkökulmasta: minusta tuli ensin ammattimuusikko, sellisti, joka tutustui Sibeliuksen orkesterimusiikkiin osana sen sointia, polyfoniaa ja harmoniaa; sittemmin kapellimestari, joka lähestyi sen olemusta edellisten lisäksi myös rakenteen kautta. Sillä tiellä olen edelleen. Musiikki on käsissäni ja ajatuksissani sekä mikro- että makrotasolla, sekä kuuloaistimuksena että käsin kosketeltavana ja muovattavana materiaalina. Teosten tekninen ymmärtäminen avaa uusia näköaloja ja parhaassa tapauksessa se myös antaa avaimia. Tunnen teokset, mutta löydän niistä aina uusia yksityiskohtia ja tasoja – tietenkin, mutta mikä vielä mielenkiintoisempaa: juuri Sibeliuksen musiikin kyseessä ollen huomaan myös itsessäni uusia asioita, kun palaan teoksiin yhä uudelleen.

Kansallisena merkkihenkilönä Sibeliuksen asema Suomessa on edelleen poikkeuksellinen. Musiikki ilman muuta ansaitsee paikkansa, mutta kaikki muukin kiehtoo yhä. Joitain vuosia sitten keräilin huvikseni Helsingin antikvariaateista löytämiäni vanhoja Sibelius-aiheisia kirjoja, ja vasta silloin minulle paljastuivat menneinä vuosikymmeninä vallinneen henkilömyytin todelliset mittasuhteet – musiikkikin näissä kirjoissa kyllä mainitaan, mutta lähinnä ohimennen, sivulauseessa. Sibeliuksen fyysinen olemus, hänen suuri hahmonsa, oli tehnyt moniin lähtemättömän vaikutuksen, ja hänen kansallissankarin asemansa vahvistui kaikista näistä palvovista kirjoituksista entisestään. Toisaalta minua kuitenkin koskettaa se suuri kunnioitus taiteilijaa ja hänen taidettaan kohtaan, joka kaikista näistä kirjoituksista huokuu. Ajan henki on ollut toinen, mutta musiikki herättää suurta kunnioitusta edelleen.

Olen paljon pohtinut sitä, miksi Sibeliuksen musiikilla on minuun niin selittämätön voima. Sen täytyy jotenkin alun perin liittyä siihen lähes maagiseen ilmapiiriin, joka hänen musiikkiaan aina Suomessa ympäröi. Ikään kuin musiikilla olisi oma aura, joka vaimentaa ympäriltään kaiken turhan. Esitystraditioon kuuluvat suuri kunnioitus ja koruton vilpittömyys, jotka jokainen uusi sukupolvi omaksuu intuitiivisesti. Tuleeko se meihin itse musiikista, vai siitä, mitä kaikkea se edustaa? Tuliko minusta muusikko siksi, että koko elämäni ajan on ollut olemassa tämä ihmeellinen ulottuvuus, jota mikään muu kuin musiikki ei voi tavoittaa, ja jota yritän musiikin kautta jäsentää?

Usein kysytään suomalaisen kapellimestaritaiteen taustaa. Olen täysin vakuuttunut siitä, että myös Sibeliuksen musiikilla on hyvin keskeinen rooli tässä ilmiössä. Sibeliuksen teosten johtaminen, mitä Sibelius-Akatemian kapellimestariluokallakin tehtiin paljon, edellyttää paljon taitoa orkesterin sointimassan käsittelyssä. Orkesteri on suuri ja musiikillisia kerroksia on useita; soinnin läpikuultavuus on yhtä välttämätöntä kuin sen painovoima ja vääjäämättömyys. Dynaamisuus ja staattisuus kietoutuvat toisiinsa. Tempot ovat usein hitaita, mutta mikrotasolla tapahtuu silti paljon. Musiikki pitää sisällään äärimmäisiä tunnetiloja ja valtavia dramaturgisia kaaria, ja toisaalta se vaatii myös taitoa vangita merkittäviä hetkiä. Sibeliuksen musiikki ei ”soita itseään”. Sinfonioiden arkkitehtoninen muoto tempomuutoksineen on loistelias, ja säveltäjän taito rakentaa nousuja ja taitteita on poikkeuksellinen, sillä niissäkin pysyvää on vain jatkuva muutos.

Esitystraditio toki jatkuvasti uudistuu, mutta jokin aivan erityinen ydin tuntuu pysyvän. Mysteeri säilyy olennaisen etsimisessä ja olennainen hahmottuu mysteerin ollessa läsnä. Sibeliuksen musiikki on kaikessa rikkaudessaan ja dramaattisuudessaan kuin kallio, järkähtämätön ja pysyvä, jollain tapaa täysin immuuni tila kaiken maailman kärpästen surinalle. Sävelruno Luonnotar kuulostaa yhtä vanhalta kuin itse maailma.

Edelleen muusikoiden keskuudessa Akseli Gallen-Kallelan taulu ”Symposium” aina hieman naurattaa, ja kaikenlaisia kaskuja kerrotaan. Ainolan Suurta Hiljaisuutta spekuloidaan ja suuren säveltäjän todellista persoonallisuutta arvuutellaan. Taiteilijan persoona myytin takana kiinnostaa aina, mutta voimmeko ikinä ymmärtää tai tuntea ihmistä taiteensa takana? Onko se edes tarpeen? Myytti syntyy myyttisestä tuotannosta. Voi olla, että osa myyttiä on kuitenkin salainen haave siitä, että olisi tuntenut ihmisen henkilökohtaisesti, sillä niin henkilökohtaisesti sävellykset meitä puhuttelevat. Vaikutelma on hyvin, hyvin inhimillinen.

Olen onnellinen, että osaan lukea nuotteja, sillä kaikki tarvittava on niissä. Parhaani mukaan sitten siirrän nuottipaperilla näkemäni asiat korvien kuultavaksi. Vastuu on suuri. Haluan toteuttaa nuottikuvan mahdollisimman tarkasti, mutta on mahdotonta jättää asia siihen, nuotithan kaikessa selkeydessään ovat kuitenkin vain alku, ovi jonnekin, näin ainakin itse uskon. Metaforat ovat aina lähellä, mutta ne taas ovat aivan liian henkilökohtaisia jaettaviksi. Tulkitsijallakin omansa, mutta ne on paras pitää omana tietonaan: musiikki itse herättäköön jokaiselle kuulijalle sen, mikä osuu omaan sieluun.

Sibeliuksen musiikki liikauttaa juuri niitä mielen sopukoita, joista lienee paras vaieta. Slaavilainen melankolia lienee hieman eri asia, mutta siinä on joka tapauksessa paljon samaa surua, syvyyttä ja tummuutta kuin niissä tunteissa jotka niin vahvasti ovat Sibeliuksen musiikissa läsnä. Kaiho, nostalgia ja kaipaus ja surumielisyyden kokonaisvaltaisuus puhuttelevat. Sopivan herkässä mielentilassa ollessani jo pelkkä ajatus Sibeliuksen sävelistä sanoihin ”Tuonen lehto, öinen lehto” (Sydämeni laulu) voi saattaa minut kyyneliin. (Mahtaisinko ikinä pystyä laulamaan sitä?) Mutta on tärkeä muistaa, että myös hurmoksellinen elämänjano, pitelemätön intohimo ja elämän energia ja riemu ovat täyttä Sibeliusta. Mikä voisi kuvata tätä kaikkea kiihkeämmin kuin esimerkiksi Lemminkäinen ja saaren neidot? Tunteet ovat kaikille yhteisiä, ja eikö jokainen kuitenkin aina kanna sisimmässään kaikkea kokemaansa? Ajan tuoma kristallisoituminen on kiteyttämistä, ytimeksi muuttamista. Myöhäisemmän tuotannon pelkistetympi sävelkielikin on edelleen lämmin ja inhimillinen.

Sibelius on äärimmäisen kiehtova säveltäjä, koska hänen sävelkielensä oli hyvin persoonallista ja omaperäistä alusta asti. Hän loi oman musiikillisen universuminsa, joka kokonaisuudessaan todellakin ”piti sisällään koko maailman”, vaikka yksittäinen teos saattaakin keskittyä vain muutamiin tarkkaan punnittuihin elementteihin kerrallaan. Ilmaisun kiteytyminen ja kristallisoituminen viimeisten opusten teoksiin on puhdistavaa, mutta sama olennaiseen pyrkiminen on läsnä alusta asti, se vain muuttaa muotoaan. Erityisen vaikuttavaa on se, miten pienikin teos kykenee avaamaan ikkunan ajattomaan tai äärettömään.

Rakastan Sibeliuksen orkesterimusiikkia yli kaiken, mutta ihailen valtavasti myös hänen mestarillista miniatyyritaidettaan, lauluja ja lyhyitä tuokiokuvia, joihin hän osaa mahduttaa ikuisuuden, joissa heti ensimmäisistä sävelistä alkaen ollaan täydellisesti läsnä. Runous nousee siivilleen kun se saa sävelet, ja Sibeliuksen yksinlaulut ovat todellisia helmiä. Toinen asia, joka antaa aavistaa vielä lisää säveltäjän musiikillisen persoonallisuuden eri puolista, on hänen tyylitajunsa erehtymättömyys kevyissä pikkukappaleissa. Salonkimusiikkikin on aina hallittua; pilke on silmäkulmassa, mutta eleganssi säilyy. Humoreskit viululle yhdistävät virtuoosisesti kaikkea. Näytelmämusiikkien pienet tuokiokuvat kertovat kokonaisia tarinoita. Kiehtovimmillaan Sibelius on minulle kuitenkin silloin, kun hänen musiikkinsa lähtee omille täysin abstrakteille teilleen. Kolmannen sinfonian finaalin alku, esimerkiksi, on tiivistä ja häikäisevän modernia musiikkia vielä tänäkin päivänä. Neljäs sinfonia on ihmeellinen. Luonnottaren paljaat melodialinjat liitävät vapaina pilvien yläpuolella. Tapiola on tila. Kuudes sinfonia on kuin rukous. Mitä voin sanoa? Minun Sibeliukseni on maailma.

Olen kirjoittanut varsin subjektiivisesti. Tietenkin haluan ymmärtää ja tuntea teosten struktuurin, teemat, kehittelyt, harmoniset vivahteet ja motiivien karaktäärit, ja ilman muuta tutkin ne aina huolellisesti. Haluan perehtyä vielä paljon perusteellisemmin hänen tuotantonsa tuntemattomiin sopukoihin. Käsikirjoitusten paljastamat työprosessit ovat huikeita. Olen äärimmäisen vaikuttunut siitä valtavasta kehityskaaresta, joka hänen tuotannossaan tapahtui vain muutaman vuosikymmenen kuluessa. Olen vaikuttunut myös siitä, miten jo varhain ulkopuolelta tulleet mahdolliset taiteelliset vaikutteet pysyivät silti selkeästi erillisinä, ja musiikki säilytti aina oman ”sibeliaanisen” sävynsä.

Olen enimmäkseen kaukana Sibeliuksen kotimaasta – omastani – ja neutraalilla maaperällä, siis partituurien kanssa kahden. Mutta sieltäpä, rivien välistä, hyökyykin jotakin mitä en osaa selittää. En usko, että kysymyksessä olisi kuitenkaan pelkästään kansallinen ominaisuus, sillä kohtaan ympäri maailmaa ihmisiä, joihin tällä merkillisellä musiikilla on sama vaikutus. Se ei ole myöskään vain musiikin korkeatasoinen tekninen kvaliteetti sinänsä, vaikka musiikki osoittaakin säveltäjältään suurta taituruutta, sillä moni hyvinkin erityylinen merkittävä säveltäjä kautta historian voi vangita samalla tavoin kokonaisvaltaisesti. Sen täytyy olla säveltäjän absoluuttinen rehellisyys ilmaisussaan, hänen visionsa, joka on ollut aikaansa edellä ja joka on ajaton. Henkilökohtainen, josta tulee universaalia.